Born 1983 in Muscat Oman, resides in Helsinki, Finland.
Краткая биография, по Алексей Борисов
Founder of experimental media publisher Pteron Press and A Lifelike Yours magazine.
Founder of A Listening Room art gallery and event.
Pseudonyms under Majakkakoski, Me™, Oxymoon, What's there to die for, mor click here.
Autobiography should be an account of your daily life, the next is such.
I am interested in creating mental archaeology, where excavation of one layer in a work only elaborates the need to dig more. A universe where symbols, figures and aesthetics all play out the abstract linguist functions that preoccupy my waking hours. I love poetry and stories, the way profound images can easily translate into secular uses to be taught to children. I dream in digital polymorphic biocode where my desire is to find new types of heros as started by Pier Paolo Pasolini in Teorema, I think I am better then Nanni Moretti.
28.8 Superposition
'
Gregoire Russoun näyttely Oksasenkatu 11 galleriassa on kenties tämän kauden paras. Siinä yhdistyy esineiden sekä materiaalin erikoisolemus erilaisten elektronisten soittimien materiaalisen muuntumisen jatkumona, jossakin äänen ja ääntä tuottavan esineen kuvittelun ilmentymän ja koneellistuneen toteutuksen ristiriidassa.Esineiden lopullinen, metallinen kuori, joka kuumennettaessa luo pohjan vedelliselle interventiolle tuottaa sekä oksidoituvan metallin hajua että ääntä ja näyttää pieneltä hiekkalaatikolta jossa on tankkeja joiden päälle sataa vettä. Ääntä joka avajaisissa levisi pilvimäisenä tilaan hänen jakaessa ilmaisia kaljoja jotka tuottivat saman äänen yleisön avatessa niitä ympäri tilaa ja sen ulkopuolella. Tämä liittyi edellisen kuvan ja äänen suhteeseen ja quantun tilojen potentiaalin materialisoitumiseen yhden äänen tuottavina esineinä.
Tämä kuvan/esineen ja äänen ristiriita tulee esille upeasti teoksista joihin kuuluu myös printattua tekstiä joka avaa tätä tarinaa näyttelyn kävijälle upeasti
13.8 Eloa Festivaalin Polkukonsertti
Saavuin aikaisin ja väärään paikkaan Arabian vanhoja taloja tuntematta, puhelittomana, netittömänä, muistikirja ja kynä taskussa siellä missä luulin tapahtuman alkavan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut vaikka afrikkalainen rummuttaja ja tanssijat olivatkin jo amfiteatterissa odottamassa. Istahdin puiston penkille odottamaan, oli kuitenkin upea ilta joten ainoastaan lemuava lähiroskis haittasi viihtyvyyttäni. Muusikot kävelivät ohitseni ja alkoivat asettelemaan kynttilöitään kalliolle sekä käymään koreografiaa hieman läpi.
”Aikaa on siis,” lähdin kävelylle arabian omakotitaloaluelle, ajoitus oli täydellinen koska jo saapuessani alkupaikalle oli suurehko ryhmä ihmisiä symmetrisesti vastassani johtohahmojaan seuraten, Harry Potter ja sutattu Gelsomina. Elokuvauksellisuutta seuraten naistanssija makasi ammuttuna puisokivien mukulakivien muodostaman ympyrän keskellä. Rummutuksen huomasi hitaasti ja Johtajien johdolla kukkia laitettiin kouleen tanssijan päälle, ruusun värejä. Visuaalisesti alku oli vaikuttava kuvaten jonkinlaista kosmista keskusta joka kasvien ja ihmisten läsnäolosta yhdistyen kasvoi dialogiksi rummuttajan ja tanssijoiden välillä. Koreografia oli aluksi mielenkiintoista mutta menetti hieman vauhtiaan loppua kohti. Rumpu hakkasi piteneviä ja pitempiä fragmentteja afrikkalaisista rytmeistä soittajan kiertäessä ensiksi vastapäivään ringin reunalla ja yhden kierroksen jälkeen kun koreografia siirtyi puiston metallisiin rakenteisiin ja niiden ympärillä pyörimiseen, sekä vihreisiin koivun lehtiin sulautuminen, näin vaihtoi rummuttaja suuntaa myötäpäivään merkiten teoksen lopun ja kävelyn jatkumisen. Tästä seurasimme rummuttajaa portaiden yllä olevien porttikaarien läpi kapealle vihreän kaarevalle puistotielle seuraavaa tapahtumaa kohti.
Pienen mäen päällä puskien välissä kalliolla kynttiöiden ympäröiminä, juuri hetken penkistä ja haisevasta odotuspaikastani, odotti kaksi huilistia selät vastakkain ja naisrummuttaja rummun päällä istuen, äänenvärin epävakauden perusteella ei ollut teknisesti rummuttaja mutta hoiti osuutensa kuitenkin hienosti. Teoksessa oli kuin äänellinen preludi jonka lopetti rummuttajan käsimerkki ja josta itse teos alkoi, liikkeen saatteleman huilistit aloittivat, harjoituksissa oli heitetty sana ”tritonuksella”, sekä hengityksillä ja suhahduksilla kaartaa toisiaan myötäpäivään tehden yhden kierroksen ja sitten siirtyen kiertämään kynttiläkehää laidalla yleisön rajalla. Alun hidas osuus ja hengityksen äänet muuttuivat melodiseksi improvisaatioksi joka taas jatkui sekoittaen näitä ääniä yhteen, rummutus pysyi tasaisena rytminä melkein teoksen koko keston. Teos oli hienosti tasapainoinen ja koreografia oli hyvin suunniteltu ja ne sopivat mainiosti yhteen, ainoa asia mikä viilsi silmään oli viittauksen intiaaneihin, vaikkakin mustine vaatteineen ehkä Naruto tai jopa Kung Fu Panda olisi ollut yrityksenä, vaikutelma oli kuitenkin hieman amatöörimäinen joten suljin silmäni useasti.
Teoksen loppupuolella, suoraan minua vastapäätä kynttilöillä rajatun alueen taka-oikealta tuli nainen kahden koiran kanssa, tukittuamme tien hän jäi ihmettelemään tapahtumaa. Huilistit tekivät loppuliikkeensä ja teos loppui noin 10 ihmisen ”pakoon” yleisö alueelta, koska paossa mukana oli kaksi teoksen soittajaa, loputkin olivat näin todennäköisesti esiintyjiä edellisestä konsertista jota en ollut kokemassa. He eivät palaneet, mutta koska he juoksivat edellisessä mainitun naisen ohi, heidän takanaan paikalle eksyneen koirat jäivät haukkumaan riehaisasti, naisen lause ”onko teillä lupaa tähän” pilasi hetken ja yleisö nauroi kippurassa, kuten aina jos jotain yllättäävää tapahtuu. Toinen huilisteista oli siirtynyt ennen tätäkohtaa yleisöön ja näytti kuin hän olisi odottanut jotain vielä paon jälkeen, hän ei rikkonut hahmoaan, vaan hieman epävarman oloisena siirtyi pakkaamaan tavaroitaan. Kukaan ei sanonut mitään, eikä taputuksia tullut. Ennenaikaista.
Lähdin pois ensimmäisen koska ei vaikuttanut että mitään muuta olisi tapahtunut kun huomasin taivaalla kolmen laskuvarjohyppääjään laskeutuvan nopeaa vauhtia maata kohti yksi edellä ja toiset perässä. Katsoin siirtolapuutarhan toiselta puolelta kun konserttiyleisö viittoi heitä kohti ihmeissään. Aurinko laskeutu jo hetken päästä.
Festivaalin nimen ”Eloa” nettisivujen perusteella, sekä ”sinä” ajatuksen pohjana on ollut antaa yleisölle uuden tyyppisiä kokemuksia klassisen musiikin saralla. Tämä idea on jo ollut hetken aikaa suomessakin, varsinkin suomalaisten nuorten säveltäjien matkustaessa ja kokiessaan maailman uusia taidemusiikin tuulia he kysyvät uusia kysymyksiä ja vaativat uusia asioita taidemusiikilta.
Kyseisen Eloa tapahtuman vaikutus oli spektaakkeli. Tilanne periytyy Ranskalaista ja Italialaiseta Situationist nimisestä liikkeestä. Perusidea Wikipedian mukaan oli, että kokemuksemme maailmasta on siirtynyt henkilökohtaisesta kokemuksesta kokemukseen joka tapahtuu välittäjien kautta, ja että tämä kapitalismin muoto on vahingollinen ihmiselle. Liike tuhottiin vuonna 1968 Guy Debordin toimesta usean epäonnistuneiden vallankaappauksen seurauksena: 'kapitalismi oli voittanut, mitään ei ollut tehtävissä.' ”Last wave”
Situationismi oli siis erittäin poliittinen taideliike, Eloa Festivaaliin se liittyy koska sen esteettisenä perustana on taiteenalojen syntetisointi, ja tiivistäen hieman: tilanteiden teatraalisuus joka monessakin mielessä on symbolistien ja surrealistien perua, bardimainen. Jo Gelsominan hahmo viittaan tähän. Polkukonsertti oli tästä estetiikasta hieno esimerkki. Eloa festivaalien ongelma suhteessa tilanteeseen polveutuu äärimmäisestä romantiikasta jota festivaalin järjestäjät, nettisivut, ja media julkaisut julkisuudessa väreinä tihkuvat. Tämä romantisointi on sopivaa ainoastaan tilanteessa jossa ulkopuolinen jätetään arvottomaksi lukitsemalla se pois tilanteen vaikutuspiiristä, tämä on rakkautta. Näin romantisointi ei ole ainaostaan poliittista ajattelemattomuutta, vaan myös aktiivinen tekijä hegemonisen ja homogenisoivan ajattelumallin eteenpäinviejänä.
Tämä sisäinen ristiriita romantisoinnin ja kokemuksellisen tilanteen välillä ei jäänyt epäselväksi tapahtumassa, koska tarkoitushan oli alusta asti antaa ”sinulle” upea ja erikoinen kokemus sen syvemmin purkamatta niitä tapoja, menetelmiä, tai lähtökohtia joilla itse teosta tehdään ja joissa se tapahtuu, myös sinulle, kuten esiintyjillekkin. Tässä esiintymisessä onnistuttiinkin kohtuullisen hyvin ja johtajien näytteleminen sekä kaikkien paikallaolijoiden ”hahmottaminen” toimi kuten pitikin.
Ongelma herää ajatuksesta ”sinusta” kokijana sekä laajemmin esiintyvien henkilöiden sekä yleisön hahmottamisesta, ja tässäkin esityksessä hienosti esiin loihditut symboliset syncronistisuudet ”nainen ja kaksi koiraa” sekä ”kolme laskuvarjohyppäjää auringonlaskussa” vaikuttavat laskelmoiduilta ääripäiltä. Ongelma piileekin eettisyyden suhteessa esitykseen, ja tämän on ehkä vähemmän ongelma kuin mielenkiintoinen tilanne jota Elon teos ei nähnyt. Miten pitkälle on sopivaa manipuloida yleisöä yksinkertaisilla tempuilla? Miten pitkälle voimme vaatia kenenkään osallistuvan ottavan ”hahmon” tai roolin?
Konsertti- ja esitystilanne on aina tasapainoton koska vähintään yksi henkilö aina tietää mitä pitäisi tapahtua jossain määrin. Näin roolitukset saapuvat paikalle ja romanttinen ”sinä” onkin nopeasti kyyninen ”minä.” Tämän ”sinuun” eli toiseen keskittyminen on varsinkin myöhäisen kapitalismin tekoja. Sanoin jo vuoden alussa että ”jos vuosi 2014 on minun vuosi niin 2015 on sinun vuosi” (twitterissä) ja tämä profetio on pitänyt paikkansa myös kokeellisemman suomalaisen taidemusiikin maailmassa: sinun yksilöllisen kokemuksen auttajana minä olen paikalla. Me olemme tässä sinua varten. Tämä ”sinun” idolisaation suhde roolijakoon on kuinkin paljastava koska se ei ole yhteinen. ”Sinusta” tehdään erikoinen minun kautta. Ilman minua sinä et sitä ole. Näin luodaan suhdanne joka käyttää hyväkseen työkaluja politiikan areenalta sitä kuitenkaan julkaisematta ja sen enempää ajattelematta. Ainoa joka tässä tilanteessa pelastaa on puhdas rehellisyys pitkällä tähtäimellä joka todistaa että kyseessä ei ole manipulointi. Mihin tämä keskustelu päätyy on asia jota toivoisin myös Elo Festivaalien järjestäjien käsittelevän näiin kun sen julkisuuteen halusivat tuoda.
Toiseen hampaankoloon jäi ajatus 'miksi musta afrikkalainen rummuttaja?' Tämä yksinäinen hahmo johtaessaan valkoisia katsojia intiaaneiksi pukeutuneiden valkoisten muusikoiden luokse herätti minussa ainakin epämielyttävän olon teosten ja tekijöiden suhteesta kulttuuriseen riistoon tavalla joka vaikutti ajattelemattomalta ja kritiikittömältä.
Elikkä, hyvä esitys tai rituaali, sekä aiheenalat yhdistävä teatteri, tanssi ja musiikki ovat aina hyvässä esityksessä sopusuhteisesti laitettuina yhteen tavalla joka toi myös esille ympäristöään ja liittyy laajemmin paikkaan ja aikaan. Näin olin ollut, tilassa kuitenkin jo jonkin aikaa, tutkiskelin sitä ennenkuin tapahtuma alkoi, jäin myös ajattelemaan miten monin eri tavoi tilaa olisi voitu käyttää hyväksi ja miten tätä ”sinun” kokemuesta ja tilanteellisuutta olis voitu viedä vielä pidemmälle, viellä hämärämpään rajaan ja viellä laajemmin hajautetun symboliikan maailmaan luoden kulmia ja karteita elämyksen radassa suoran ennalta arvattavan viivan sijaan.
En siis voi väittää että pidin konsertista suunnattomasti, mutta voin väittää että se onnistui laittaessaan yhteen taiteenalat sekä välittäessään keskittyneisyyttään ”sinuun” luoden erikoisen ja mielyttävän ilmapiirin tilanteeseen jossa teokset koettiin, tämä kokonaisuuden hahmottaminen oli erinomaista, mutta kuten usein muuallakin suomalaisessa taiteessa hiomattomat yksityiskohdat jäävät pullistelemaan.
MUSICAL BIOGRAPHY:
Moving around and living from country to country since birth influenced my life immensely, in my art you notice it as a inability to concentrate on materials. As if that focus on matterial were itself a stance towards a national identity, I feel the need to first reject it and then analyse this rejection personally. My obsession in images and the fixtures of the eye in chemical colours is profound, even spiritual. A language I picked up from my missionary parents whose leitmotif shows up in the religious iconography I see through manga. I was once obsessed with Go and rock climbing.
Skin As The Event Horizon.
Краткая биография, по Алексей Борисов
Founder of experimental media publisher Pteron Press and A Lifelike Yours magazine.
Founder of A Listening Room art gallery and event.
Pseudonyms under Majakkakoski, Me™, Oxymoon, What's there to die for, mor click here.
Autobiography should be an account of your daily life, the next is such.
I am interested in creating mental archaeology, where excavation of one layer in a work only elaborates the need to dig more. A universe where symbols, figures and aesthetics all play out the abstract linguist functions that preoccupy my waking hours. I love poetry and stories, the way profound images can easily translate into secular uses to be taught to children. I dream in digital polymorphic biocode where my desire is to find new types of heros as started by Pier Paolo Pasolini in Teorema, I think I am better then Nanni Moretti.
28.8 Superposition
'
Gregoire Russoun näyttely Oksasenkatu 11 galleriassa on kenties tämän kauden paras. Siinä yhdistyy esineiden sekä materiaalin erikoisolemus erilaisten elektronisten soittimien materiaalisen muuntumisen jatkumona, jossakin äänen ja ääntä tuottavan esineen kuvittelun ilmentymän ja koneellistuneen toteutuksen ristiriidassa.Esineiden lopullinen, metallinen kuori, joka kuumennettaessa luo pohjan vedelliselle interventiolle tuottaa sekä oksidoituvan metallin hajua että ääntä ja näyttää pieneltä hiekkalaatikolta jossa on tankkeja joiden päälle sataa vettä. Ääntä joka avajaisissa levisi pilvimäisenä tilaan hänen jakaessa ilmaisia kaljoja jotka tuottivat saman äänen yleisön avatessa niitä ympäri tilaa ja sen ulkopuolella. Tämä liittyi edellisen kuvan ja äänen suhteeseen ja quantun tilojen potentiaalin materialisoitumiseen yhden äänen tuottavina esineinä.
Tämä kuvan/esineen ja äänen ristiriita tulee esille upeasti teoksista joihin kuuluu myös printattua tekstiä joka avaa tätä tarinaa näyttelyn kävijälle upeasti
13.8 Eloa Festivaalin Polkukonsertti
Saavuin aikaisin ja väärään paikkaan Arabian vanhoja taloja tuntematta, puhelittomana, netittömänä, muistikirja ja kynä taskussa siellä missä luulin tapahtuman alkavan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut vaikka afrikkalainen rummuttaja ja tanssijat olivatkin jo amfiteatterissa odottamassa. Istahdin puiston penkille odottamaan, oli kuitenkin upea ilta joten ainoastaan lemuava lähiroskis haittasi viihtyvyyttäni. Muusikot kävelivät ohitseni ja alkoivat asettelemaan kynttilöitään kalliolle sekä käymään koreografiaa hieman läpi.
”Aikaa on siis,” lähdin kävelylle arabian omakotitaloaluelle, ajoitus oli täydellinen koska jo saapuessani alkupaikalle oli suurehko ryhmä ihmisiä symmetrisesti vastassani johtohahmojaan seuraten, Harry Potter ja sutattu Gelsomina. Elokuvauksellisuutta seuraten naistanssija makasi ammuttuna puisokivien mukulakivien muodostaman ympyrän keskellä. Rummutuksen huomasi hitaasti ja Johtajien johdolla kukkia laitettiin kouleen tanssijan päälle, ruusun värejä. Visuaalisesti alku oli vaikuttava kuvaten jonkinlaista kosmista keskusta joka kasvien ja ihmisten läsnäolosta yhdistyen kasvoi dialogiksi rummuttajan ja tanssijoiden välillä. Koreografia oli aluksi mielenkiintoista mutta menetti hieman vauhtiaan loppua kohti. Rumpu hakkasi piteneviä ja pitempiä fragmentteja afrikkalaisista rytmeistä soittajan kiertäessä ensiksi vastapäivään ringin reunalla ja yhden kierroksen jälkeen kun koreografia siirtyi puiston metallisiin rakenteisiin ja niiden ympärillä pyörimiseen, sekä vihreisiin koivun lehtiin sulautuminen, näin vaihtoi rummuttaja suuntaa myötäpäivään merkiten teoksen lopun ja kävelyn jatkumisen. Tästä seurasimme rummuttajaa portaiden yllä olevien porttikaarien läpi kapealle vihreän kaarevalle puistotielle seuraavaa tapahtumaa kohti.
Pienen mäen päällä puskien välissä kalliolla kynttiöiden ympäröiminä, juuri hetken penkistä ja haisevasta odotuspaikastani, odotti kaksi huilistia selät vastakkain ja naisrummuttaja rummun päällä istuen, äänenvärin epävakauden perusteella ei ollut teknisesti rummuttaja mutta hoiti osuutensa kuitenkin hienosti. Teoksessa oli kuin äänellinen preludi jonka lopetti rummuttajan käsimerkki ja josta itse teos alkoi, liikkeen saatteleman huilistit aloittivat, harjoituksissa oli heitetty sana ”tritonuksella”, sekä hengityksillä ja suhahduksilla kaartaa toisiaan myötäpäivään tehden yhden kierroksen ja sitten siirtyen kiertämään kynttiläkehää laidalla yleisön rajalla. Alun hidas osuus ja hengityksen äänet muuttuivat melodiseksi improvisaatioksi joka taas jatkui sekoittaen näitä ääniä yhteen, rummutus pysyi tasaisena rytminä melkein teoksen koko keston. Teos oli hienosti tasapainoinen ja koreografia oli hyvin suunniteltu ja ne sopivat mainiosti yhteen, ainoa asia mikä viilsi silmään oli viittauksen intiaaneihin, vaikkakin mustine vaatteineen ehkä Naruto tai jopa Kung Fu Panda olisi ollut yrityksenä, vaikutelma oli kuitenkin hieman amatöörimäinen joten suljin silmäni useasti.
Teoksen loppupuolella, suoraan minua vastapäätä kynttilöillä rajatun alueen taka-oikealta tuli nainen kahden koiran kanssa, tukittuamme tien hän jäi ihmettelemään tapahtumaa. Huilistit tekivät loppuliikkeensä ja teos loppui noin 10 ihmisen ”pakoon” yleisö alueelta, koska paossa mukana oli kaksi teoksen soittajaa, loputkin olivat näin todennäköisesti esiintyjiä edellisestä konsertista jota en ollut kokemassa. He eivät palaneet, mutta koska he juoksivat edellisessä mainitun naisen ohi, heidän takanaan paikalle eksyneen koirat jäivät haukkumaan riehaisasti, naisen lause ”onko teillä lupaa tähän” pilasi hetken ja yleisö nauroi kippurassa, kuten aina jos jotain yllättäävää tapahtuu. Toinen huilisteista oli siirtynyt ennen tätäkohtaa yleisöön ja näytti kuin hän olisi odottanut jotain vielä paon jälkeen, hän ei rikkonut hahmoaan, vaan hieman epävarman oloisena siirtyi pakkaamaan tavaroitaan. Kukaan ei sanonut mitään, eikä taputuksia tullut. Ennenaikaista.
Lähdin pois ensimmäisen koska ei vaikuttanut että mitään muuta olisi tapahtunut kun huomasin taivaalla kolmen laskuvarjohyppääjään laskeutuvan nopeaa vauhtia maata kohti yksi edellä ja toiset perässä. Katsoin siirtolapuutarhan toiselta puolelta kun konserttiyleisö viittoi heitä kohti ihmeissään. Aurinko laskeutu jo hetken päästä.
Festivaalin nimen ”Eloa” nettisivujen perusteella, sekä ”sinä” ajatuksen pohjana on ollut antaa yleisölle uuden tyyppisiä kokemuksia klassisen musiikin saralla. Tämä idea on jo ollut hetken aikaa suomessakin, varsinkin suomalaisten nuorten säveltäjien matkustaessa ja kokiessaan maailman uusia taidemusiikin tuulia he kysyvät uusia kysymyksiä ja vaativat uusia asioita taidemusiikilta.
Kyseisen Eloa tapahtuman vaikutus oli spektaakkeli. Tilanne periytyy Ranskalaista ja Italialaiseta Situationist nimisestä liikkeestä. Perusidea Wikipedian mukaan oli, että kokemuksemme maailmasta on siirtynyt henkilökohtaisesta kokemuksesta kokemukseen joka tapahtuu välittäjien kautta, ja että tämä kapitalismin muoto on vahingollinen ihmiselle. Liike tuhottiin vuonna 1968 Guy Debordin toimesta usean epäonnistuneiden vallankaappauksen seurauksena: 'kapitalismi oli voittanut, mitään ei ollut tehtävissä.' ”Last wave”
Situationismi oli siis erittäin poliittinen taideliike, Eloa Festivaaliin se liittyy koska sen esteettisenä perustana on taiteenalojen syntetisointi, ja tiivistäen hieman: tilanteiden teatraalisuus joka monessakin mielessä on symbolistien ja surrealistien perua, bardimainen. Jo Gelsominan hahmo viittaan tähän. Polkukonsertti oli tästä estetiikasta hieno esimerkki. Eloa festivaalien ongelma suhteessa tilanteeseen polveutuu äärimmäisestä romantiikasta jota festivaalin järjestäjät, nettisivut, ja media julkaisut julkisuudessa väreinä tihkuvat. Tämä romantisointi on sopivaa ainoastaan tilanteessa jossa ulkopuolinen jätetään arvottomaksi lukitsemalla se pois tilanteen vaikutuspiiristä, tämä on rakkautta. Näin romantisointi ei ole ainaostaan poliittista ajattelemattomuutta, vaan myös aktiivinen tekijä hegemonisen ja homogenisoivan ajattelumallin eteenpäinviejänä.
Tämä sisäinen ristiriita romantisoinnin ja kokemuksellisen tilanteen välillä ei jäänyt epäselväksi tapahtumassa, koska tarkoitushan oli alusta asti antaa ”sinulle” upea ja erikoinen kokemus sen syvemmin purkamatta niitä tapoja, menetelmiä, tai lähtökohtia joilla itse teosta tehdään ja joissa se tapahtuu, myös sinulle, kuten esiintyjillekkin. Tässä esiintymisessä onnistuttiinkin kohtuullisen hyvin ja johtajien näytteleminen sekä kaikkien paikallaolijoiden ”hahmottaminen” toimi kuten pitikin.
Ongelma herää ajatuksesta ”sinusta” kokijana sekä laajemmin esiintyvien henkilöiden sekä yleisön hahmottamisesta, ja tässäkin esityksessä hienosti esiin loihditut symboliset syncronistisuudet ”nainen ja kaksi koiraa” sekä ”kolme laskuvarjohyppäjää auringonlaskussa” vaikuttavat laskelmoiduilta ääripäiltä. Ongelma piileekin eettisyyden suhteessa esitykseen, ja tämän on ehkä vähemmän ongelma kuin mielenkiintoinen tilanne jota Elon teos ei nähnyt. Miten pitkälle on sopivaa manipuloida yleisöä yksinkertaisilla tempuilla? Miten pitkälle voimme vaatia kenenkään osallistuvan ottavan ”hahmon” tai roolin?
Konsertti- ja esitystilanne on aina tasapainoton koska vähintään yksi henkilö aina tietää mitä pitäisi tapahtua jossain määrin. Näin roolitukset saapuvat paikalle ja romanttinen ”sinä” onkin nopeasti kyyninen ”minä.” Tämän ”sinuun” eli toiseen keskittyminen on varsinkin myöhäisen kapitalismin tekoja. Sanoin jo vuoden alussa että ”jos vuosi 2014 on minun vuosi niin 2015 on sinun vuosi” (twitterissä) ja tämä profetio on pitänyt paikkansa myös kokeellisemman suomalaisen taidemusiikin maailmassa: sinun yksilöllisen kokemuksen auttajana minä olen paikalla. Me olemme tässä sinua varten. Tämä ”sinun” idolisaation suhde roolijakoon on kuinkin paljastava koska se ei ole yhteinen. ”Sinusta” tehdään erikoinen minun kautta. Ilman minua sinä et sitä ole. Näin luodaan suhdanne joka käyttää hyväkseen työkaluja politiikan areenalta sitä kuitenkaan julkaisematta ja sen enempää ajattelematta. Ainoa joka tässä tilanteessa pelastaa on puhdas rehellisyys pitkällä tähtäimellä joka todistaa että kyseessä ei ole manipulointi. Mihin tämä keskustelu päätyy on asia jota toivoisin myös Elo Festivaalien järjestäjien käsittelevän näiin kun sen julkisuuteen halusivat tuoda.
Toiseen hampaankoloon jäi ajatus 'miksi musta afrikkalainen rummuttaja?' Tämä yksinäinen hahmo johtaessaan valkoisia katsojia intiaaneiksi pukeutuneiden valkoisten muusikoiden luokse herätti minussa ainakin epämielyttävän olon teosten ja tekijöiden suhteesta kulttuuriseen riistoon tavalla joka vaikutti ajattelemattomalta ja kritiikittömältä.
Elikkä, hyvä esitys tai rituaali, sekä aiheenalat yhdistävä teatteri, tanssi ja musiikki ovat aina hyvässä esityksessä sopusuhteisesti laitettuina yhteen tavalla joka toi myös esille ympäristöään ja liittyy laajemmin paikkaan ja aikaan. Näin olin ollut, tilassa kuitenkin jo jonkin aikaa, tutkiskelin sitä ennenkuin tapahtuma alkoi, jäin myös ajattelemaan miten monin eri tavoi tilaa olisi voitu käyttää hyväksi ja miten tätä ”sinun” kokemuesta ja tilanteellisuutta olis voitu viedä vielä pidemmälle, viellä hämärämpään rajaan ja viellä laajemmin hajautetun symboliikan maailmaan luoden kulmia ja karteita elämyksen radassa suoran ennalta arvattavan viivan sijaan.
En siis voi väittää että pidin konsertista suunnattomasti, mutta voin väittää että se onnistui laittaessaan yhteen taiteenalat sekä välittäessään keskittyneisyyttään ”sinuun” luoden erikoisen ja mielyttävän ilmapiirin tilanteeseen jossa teokset koettiin, tämä kokonaisuuden hahmottaminen oli erinomaista, mutta kuten usein muuallakin suomalaisessa taiteessa hiomattomat yksityiskohdat jäävät pullistelemaan.
MUSICAL BIOGRAPHY:
Moving around and living from country to country since birth influenced my life immensely, in my art you notice it as a inability to concentrate on materials. As if that focus on matterial were itself a stance towards a national identity, I feel the need to first reject it and then analyse this rejection personally. My obsession in images and the fixtures of the eye in chemical colours is profound, even spiritual. A language I picked up from my missionary parents whose leitmotif shows up in the religious iconography I see through manga. I was once obsessed with Go and rock climbing.
Skin As The Event Horizon.